Äiti ja isä toivoivat pojastaan lääkäriä tai arkkitehtiä. Hienoja ja arvostettuja ammatteja. Jouduinkin aloittamaan lääkiksen karsintakurssit kesällä 1968, mutta kesken jäivät. Eläin-, kasvi- ja maantieteen pääsykokeet elokuussa olivat mielessä. Tankkien vyöryessä Prahan kaduille hikoilin Helsingin yliopiston pääsykokeissa. Pääsin sisään ja aloitin opiskelut samana syksynä, jolloin Vanha vallattiin. Nyt, lähes 50 vuotta myöhemmin, jään eläkkeelle. Mikä sai minut tekemään pitkän työuran juuri ympäristöasioiden parissa?
Pohjalla oli varmaan keväällä 1962 12-vuotiaana aloitettu lintuharrastus, joka laajeni kaikenmoiseen luontoharrastukseen kouluaikana. Suomen luonto -lehti tuli kotiin ensimmäisen kerran vuonna 1964. Ensimmäisen tieteellisen, tosin pienimuotoisen julkaisuni onnistuin saamaan painetuksi 1967 Ornis Fennicassa. Lopullisen motivaation pyrkiä ympäristöalalle antoi kotiseutuni vesistön Vanajaveden hälyttävä likaantuminen. Selluteollisuuden jäteliemi täytti talven aikana järven syvänteet ja keväällä jäiden lähdettyä kalat kuolivat massoittain. Surku oli katsoa monikiloisia kuhia ja haukia mätänevinä röykkiöinä rannoilla.
Linnut vaihtuivatkin sitten kiinnostukseen vesistöihin. Vanajavedestä tuli monivuotinen tutkimuskohde ja lopulta väitöskirjan aihe vuonna 1985. Jos jotain on saatu Suomessa aikaan ympäristönsuojelussa, niin vesistöjen pistekuormituksen hallinnassa. Hienoa on vetää uistinta samoilla vesillä, jotka lapsuudessa olivat niin likaisia, ettei kovalla tuulellakaan järven pinta paljoa väreillyt.
Minulla on ollut uran aikana mahdollisuus katsoa ympäristöasioita eri näkökulmista. Ensin opettajana ja tutkijana, sitten ison teollisuuskonsernin ympäristöpäällikkönä, sen jälkeen vesien ja ilmansuojelun konsulttina ja viimeiset 23 vuotta virkamiehenä. Näkökulma on laajentunut ja monipuolistunut koko ajan. Mieleen ovat jääneet uran vaiheista erityisesti erittäin hankalat ja dramaattisetkin ympäristöongelmat.: Porin Vuorikemian silmättömät silakat, Etelä-Saimaan likaantuminen, Tervakosken PCB, sahojen kloorifenolit, Tsherhobylin radioaktiivinen laskeuma, Myllypuron asuinalueen purkaminen ja Vuosaaren satamahankkeen kiemurat vain muutamia mainitakseni.
Moni on kysynyt viime päivinä, miltä tuntuu jäädä eläkkeelle. Tuntuu ihan hyvältä. Varsinkin kun on pyydetty jatkamaan työtä vesistöjen hyväksi. Tulin suostuneeksi toimimaan huhtikuun alusta lähtien Suomen vesiensuojeluyhdistysten liiton toiminnanjohtajana. En sentään kokopäiväisesti, vaan homma on osa-aikainen. Onneksi on keksitty etäyhteydet, joten minut saattaa nähdä mökillä Sääksmäellä naputtelemassa laiturilla kannettavaa ja sorvaamassa liiton lausuntoa vaikkapa hajajätevesiasetuksesta, jota poliitikot taas alla vaalien suuressa pätevyydessään haluavat vesittää ja siirtää toimeenpanoa. Tällä menolla haaveet lähivesien tilan paranemisesta saadaan heittää romukoppaan. Ympäristönsuojelussa on näköjään tarpeen tehdä vain sellaisia toimia, jotka joku muu saa maksaa.
Kirjoitan tätä mökillä puutöiden lomassa. Mikä sen mukavampaa, kuin ottaa kirves käteen ja antaa kyytiä metsureiden eilen kaatamille kuusipölleille. Ranteessa upouusi Polar M400, joka juuri ilmoitti, että on aika lähteä liikkeelle.
PS. Rauttunselän keskellä istuu verkkoavannon ääressä peräti 8 merikotkaa korppien ja lokkien seurassa nauttien sulkavanjämistä. Se on toinen luonnonsuojelun riemuvoitto.
Teksti: Pekka Kansanen, etunimi.sukunimi@hel.fi
Pekka Kansanen jää eläkkeelle Helsingin ympäristöjohtajan virasta 1. 4. 2015.