Valkoselkätikkoja vaelsi viime syksynä itärajan takaa suurin joukoin Suomeen. Vaelluksen päätyttyä jäi Vanhankaupunginlahdelle talvehtimaan vähintään neljä valkoselkätikkaa: kaksi koirasta ja kaksi naarasta. Tatu Hokkanen, joka on rengastanut Vanhankaupunginlahdella talvehtivia valkoselkätikkoja lukuisina vuosina, rengasti toisen koiraista värirenkailla alkutalvesta. Tämä yksilö viihtyi suuren osan talvesta lahden itärannalla, Fastholmassa, mutta helmikuun puolella se asettui lännen puolelle.
Kohtasin tikan 12.3. Kuusiluodossa. Olin jo poistumassa pikkuisen pettyneenä, kun yläpuoleltani kuului odotettu ääni: valkoselkätikkakoiras rummutti kalpeaa haavan oksaa! Seurailin tikkaa saaressa ja kun se lennähti Lammassaareen, kävelin perässä. Aavistin, että tavoittaisin linnun lintutornin läheltä, sillä lahopuuta löytyisi sieltä. Rummutus kuuluikin jo lahopuita ennen. Koiras oli asettunut saaren korkeimmalle kohdalle, suuren vaahteran ylimmille oksille. Sieltä se kuuluisi myös lahden itäiselle puolelle, missä naaraat olivat viettäneet tähänastisen talven.
Kauaa ei koiras viihtynyt Lammassaaressa, vaan ponnisti Pornaistenniemen suuntaan. Tunsin reitin. Olin kulkenut sitä jo ennen kuin upottava polku peitettiin pitkospuilla. Tavoitin valkoselkätikan polun toisesta päästä. Mutta tämä olikin renkaaton naaras. Se naputteli lovea raidan oksaan vanhan puhdistamon purkuojan penkalla. Se oli ilmestynyt rummuttavan koiraan reviirille.
Iloissani seurailin naaraan ruokailua, kun yhtäkkiä lähipuuhun lehahti valkoselkätikkakoiras, hännillään käpytikkakoiras. Käpytikka teki selväksi, että se ei sietänyt toisia tikkoja ja poistui paikalta. Valkoselkätikkakoiras jäi liimattuna puuhun. Se äänteli joitain kertoja. En tiedä osasiko koiras yllättyä, ei ehkä niin kuin lintuja seuraava ihminen, kun valkoselkätikkanaaras vastasi. Tai ainakin samaan lajiin kuuluvat linnut ääntelivät samaan aikaan. Ei kulunut kuin hetki, niin ensin naaras ja sitten koiras lennähtivät muutaman kymmenen metrin päähän, molemmat omaan raitaansa. Lintujen väliin jäi pyykkinarun mittainen matka. Alkoi kiihkeä vartaloiden huojutus, puolin ja toisin suoraa runkoa. Ja yhtä vimmattu kuikutus. Nytkö ne olivat löytäneet toisensa? Kiihkeyttä kesti vartin, jonka jälkeen seurasi parin minuutin hiljaisuus.
Koiras lähti ensin raidoilta. Se ylitti tarkkailijan ja laskeutui lehdon länsireunaan. Naaraan lähtöä en huomannut, mutta tavoitin sen sieltä, minne koiras oli laskeutunut. Ja kas kummaa, ne ruokailivat yhdessä, vain parin metrin päässä toisistaan, maahan romahtaneilla koivun ja lepän rungoilla. Minne naaras liikkui, sinne myös koiras. Jonkinlainen yhteys niillä oli. Mutta kaikkeen ei koiras suostunut. Kun naaras lennähti käävälle, jota koiras oli viitisen minuuttia tuhonnut ja sitten hylännyt, syöksyi koiras paikalle ja ajoi naaraan pois käävältä.
Seurasin pariskunnan ruokailua vielä kolmisen tuntia. Keskityin naaraaseen, koska koirasta oli tullut tarkkailtua jo riittämiin. Se lennähti aika ajoin paikalle, ei aivan pökkelöitä pilkkovan naaraan lähelle, vaan koivuille muutaman rungon etäisyydelle. Mieleeni pyrki väistämätön ajatus, ettei koiras uskonut silmiään.
Teksti : Hannu Sarvanne
Kirjoittaja on biologi ja lintulaskija, joka on tehnyt Vanhankaupunginlahden linnuston seurantalaskentoja vuodesta 2004 alkaen.